Mä oon niin otettu *hymyilee*

... koska ystäväni lukee Perintöä parasta aikaa. Hän ei kuulemma pääse siitä irti. Hän ihastuu vuoroon keneenkin henkilöön (mieheen) ja on menettänyt sydämensä Urolle. Se tuntuu uskomattomalta. Eniten ehkä juuri se, että olen onnistunut luomaan jotain sellaista, jota ei malttaisi kuulemma jättää kesken. Ja joka kuulemma imaisee omaan maailmaansa niin, että sinne jää kaipaamaan, jos jostain syystä on pakko lopettaa lukeminen.  ... että ei kuulemma malttanut edes syödä ... WUT ?

Mä oon siitä niin otettu.

Kun sormet lauloivat tarinaa, usein tuijotin kirjoittamaani tekstiä ihmetellen: "Mitä tossa lukee?", niin hämmästynyt olin oman mielikuvitukseni tuotoksesta. Jokohan pikkuhiljaa uskaltaisin ottaa siitä täyden vastuun ja lakata väittämästä, että tarina on vain putkahtanut sormistani? Vai olisiko olemassa henkinen väylä menneisyydestä nykyisyyteen, jota pitkin tarina on minulle kerrottu? Ajoittain tarinaa kirjoittaessa tuntui siltä, että sormet vaikenivat ja juonta piti keksimällä keksiä, mutta sitten sormet jälleen aloittivat, ja keksimällä keksitty kohta piti jälkeenpäin poistaa. Creepyä? 

Yllä olevassa todella osuvassa Luovuuden luettelossa menen nyt kohtien viisi ja kuusi välimaastossa. Ei ihan vielä awesome, mutta vähän enemmän kuin ok. Mikä ihana onni, että lähisukulainen on markkinoinnin guru, ja verkot lasketaan pian vesille.