Taustat

Olen saattanut täälläkin jo aiemmin mainita ihmetystäni siitä, miksi haluan tarkistaa historiallisia faktoja ja testata kirjoittamieni tapojen toimivuutta niin tarkasti, kun kerran kirjoitan FIKTIIVISTÄ romaania. Kun toisaalta olen satavarma siitä, että lapsuksia tulee tekstiin jäämään väistämättä. On nimittäin aisioita, joista me emme tänäpäivänä yksinkertaisesti vain tiedä mitään.

Kun arkeologit ovat Rapolassa kaivaneet esiin muinaispeltoa, yritin perinpohjaisesti tutkia millä vuosisadoilla pellossa olisi mitäkin kasvia viljelty. Turhaa. Fiktiivisessä romaanissa voisin oikaista kirjoittamalla, että "vilja lainehti", mutta olen välttämättä halunnut kirjoittaa: "ruishalme lainehti". 

Linnavuoren rakentamiseen on tutkijoiden taholta arveltu kuluneen 3-4 vuotta, jos rakentamassa olisi ollut sata miestä. Täysin tarkkaa ajankohtaa ei itse muurin rakentamiselle ole pystytty määrittelemään, niinpä fiktiivisessä romaanissani se rakennetaan juuri Uron isännöidessä Rapolaa. Kirjasta tulisi perin tylsä, jos kuvaisin rakentamista kivi kiveltä ja hirsi hirreltä. Niipä linnoituis vain rakentuu sillä aikaa, kun Uro seikkailee toisaalla.

 

 Linnavuorella, Rauttunselän puolella

Eniten minua huvitti se, että Uron ajautuessa väärään sotaan, Bråvallan taisteluun, tutkin saagoja päivätolkulla, vaikka historioitsija epäilevät koko taistelua olemassa olevankaan. Sekoittelin eri saagoja ja sain Sveanmaan kuninkaan puolisoksi kveeninaisen. Joidenkin saagojen mukaan kun Sveanmaan kuninkaiden kerrotaan hakeneen meren takaa kauniita vaimoja itselleen. Mutta siis huvittavaahan se on, kun todistelen fiktiivisen tarinani historiallisia faktoja toisten fiktiivisillä saagoilla.

Johtuu edellä kuvattu ongelmani siitä, että olen kirjapitäjä, vai siitä että olen historianharrastaja? Historian elävöittäjä pyrkii aina vain tiukempaan autenttisuuteen, ja itse olen siinä asiassa löysimmästä päästä.

Uron tarinassa olen kuitenkin yrittänyt luoda taustat niin, että se ainakin olisi voinut olla mahdollista. Kuitenkin toisaalta ajattelen, että nuoret ovat olleet nuoria silloinkin. Jos roomalaisest jo sanoivat "Oi aikoja oi tapoja" tarkoittaen sillä nuorison erilaisuutta vanhempiinsa nähden, niin väitän silloin hämäläisnuorisonkin järisyttävän vanhempien miesten sielunrauhaa. Etenkin Uro, joka ei aina jaksaisi keskittyä, joka ei aina ota kaikkea vakavasti tai joka vetää herneen nenään pienimästäkin väärästä sanasta.

Näin Uro järkytti tulevaa appeaan:

          "Olemme pari päivää saaneet kuunnella sukulaisesi Ilmari Vakkamiehen kertomuksia sinusta. Minuun kaikki on tehnyt suuren vaikutuksen, parempaa miestä en löytäisi mistään tyttärelleni. Mutta silloin Kaisla lähti itkien pirtistä, kun setäsi kertoi, että olisit muka katkaissut Kainuun Kunon kaulan, jos käärme ei olisi sitä estänyt", Lemmäs kertoili.              
            Hiivatun hiivattu, manasin mielessäni. Mitä hyötyä oli esittää hellää ja hempeää, jos muut jatkuvasti kertoilivat vain toisesta puolestani? Ja kasvoissani uusi arpikin kauhistuksena! 
            "Minä en ole sellainen", sanoin hiljaa. "Tarkoitan, että minä olen sellainen vain kun sille on tarve."

             "Minä sen ymmärrän", sanoi Lemmäs. "Olen minäkin sodissa ollut."

             "Sellaiselle on ollut yllättävän paljon tarvetta", lisäsin naurahtaen.

            "Vaimonikin syyttää minua, että soturi on huono valinta mieheksi Kaislalle. Kaisla on pelokas ja käyttää paljon voimiaan sellaisiin typeryyksiin kuin vaikkapa sian lahtaamisen estämiseen", Lemmäs sanoi kuin vahingossa. Vaistosin vilpillisyyttä hänen sanoissaan. Vai väittää hän Kaislaa pelokkaaksi? Mielestäni tyttö oli vain ylpeä, tai paremminkin ylpistelijä.

            "Haluatko perua naimakaupat?" kysyin lähes toiveikkaana.

            "Ei, ei. Ei missään tapauksessa", Lemmäs sanoi pysähtyen. Hän tarttui käsivarteeni selittäessään: "Olen minä vaimollenikin selittänyt, että sinä olet ihan tavallinen talollinen, viljelet ja rakennat niin kuin muutkin isännät. On vain sattumaa, että olet joutunut sotimaan. Olet niin kuin minä."

         "Niinkö? Voin kuule sanoa sinulle, että minä en tule koskaan saamaan lisänimeä Vakkamies. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka päin jyvä peltoon tökätään", sanoin nauraen. Tulevan appiukkoni ilme kertoi hänen järkyttyneen. En tiedä kummasta, suorista sanoistani vai siitä, etten tosiaankaan ollut mikään mullantönkijä.