Elokuu meni ja aurinko paistoi

Markkinat

Koska olen elävöittäjä on Hämeen Keskiaikamarkkinat ollut minulle vuoden kohokohta jo usena vuoden ajan, ja vuosi vuodelta ne näyttävät muodostuvan yhä upeammaksi tapahtumaksi. Tänä vuonna omaa tunnelmaani kohotti myös se, että monet myyjät ja esiintyjätkin ovat tulleet tutuiksi kesän markkinaturneella. 

Myyntipaikkamme oli aivan rannassa ja omat leiritulet aivan teltan vieressä. Sääkin oli mitä mahtavin! Illan viiletessä nousi järvestä usva peittäen leirialueen teltat hämyynsä ja vaimentaen äänet aavemaisen hiljaisiksi. Tosin sisareni, joka nukkui ensimmäisen kerran teltassa markkinoilla, oli öisistä äänistä hurjasti eri mieltä kuin minä. Aamulla usva leijui aurinkoisen järven yllä peittäen kaupungin talot ja venelaiturit näkyvistä, eli maalaten maiseman kauniiksi... kuin olisimme syöneet aamiaista taulussa.

Markkinoilla oli ennätysmäärä myyjiä, 170 sekä ennätysmäärä leireilijoitä, ja markkinavieraitakin 22 000. Ainoa harmini oli, että myyjänä en ehtinyt itse nauttia monestakaan esityksestä. Eniten harmittaa kirjailijoiden esitysten missaaminen ja Highland Gamesien EM-kisojen livahtaminen ohi silmien. Aika myyntikojulla kuluu kummallisen nopeasti. Koko aamupäivän ajattelet lähteväsi katsomaan esitystä, mutta kun seuraavan kerran vilkaiset kelloa, huomaat olevasi jo myöhässä.  

 

Palautetta

Sain markkinoilla paljon postiivista palautetta Urosta. Paras niistä oli eräältä ventovieraalta naiselta, joka kertoi että hänen siskonsa oli ostanut Perinnön kesäkuussa Turun markkinoilta. Nainen kertoi lainanneensa sen ja lukeneensakin jo. Hän kehui kieltäni ja tapahtumien jouheaa kuvailua. Lopulta hän kertoi etsineensä minua markkina-alueelta, koska "halusi ostaa oman Uron omaan hyllyynsä."

VAU

Hän kyseli kakkososan ilmestymisajankohtaa, ja jouduin tuottamaan pettymyksen. Se ei ilmestykään jouluksi, vaan kustantajan ehdotuksesta vasta keväällä 2016. Ehkä parempi niin eikä yksin sen vuoksi, että se on vielä pahasti kesken, vaan siksi että uskon Perinnön myyvän vielä joulumarkkinoillakin. Ja kun kustantaja haluaa lähettää Perinnön kisaamaan Finlandia-palkinnosta, niin eivät sitten ykkonen ja kakkonen kompastele toisiinsa. 

<----
Hämeenlinnassa meillä oli markkinakoirana Pumba, joka rypi ensin puolipäivää kaislikossa teltan takana ja makasi loput puoli päivää reporankana taljoilla. 

 --->

Illan pimetessä ei enää selviä kuvia saanutkaan. Lieneekö sitten johtunut kuvaajan vai valaistuksen häilyvyydestä.

 

 Elokuu

 ...meni vauhdilla. SIihen mahtui ensin pari viikkoa tiivistä seitsenkuisen lapsen mummuna olemista. Teijon Wanhan Ajan markkinat ja tietysti Hämeenlinna. Pari lukua Uron kakkosta ja muutama marjastus. Elokuuta on toki jäljellä viel lähes viikko, mutta kun tänään on ensimmäinen pilvinen päivä pariin viikkoon, niin tuntuu että syksy on alkanut. Ja sen mukana muka syyskuu.

Kuinka sydän pysäytetään

Pidin eilen totaalilepopäivän (flunssan vuoksi) ja luin vihdoin J.P. Koskisen Kuinka sydän pysäytetään. Olin aloittanut sen jo kerran, mutta aika loppui silloin kesken, joten nyt luin sen alusta loppuun yhteen menoon. J.P. Koskinen on yksi lempikirjailijoistani, mutta nyt tunustan: olen syvästi hämmentynyt.

Kun sain kirjan luettua, oloni oli yhtä hämmästynyt ja (lukijana) petetty kuin luettuani Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Jäin jälleen pohtimaan, voiko kirjalija tehdä lukijalleen niin? Haluaisin niin mielelläni keskustella aiheesta jonkun kanssa. Jonkun sellaisen, joka on lukenut molemmat em. mainitut kirjat.

Se, mikä tekee J.P. Koskisesta edelleen yhden lempikirjailisjositani on hänen selittelemätön tyylinsä. Hänen ei tarvitse kertoa, miltä asiat päähenkilön mielestä tuntuvat, koska hän osaa kertoa pelkät tapahtumat niin, että tunne hyppää lukijan silmille. Sanaa rakkaus ei tarvitse mainita koko kirjassa, silti se on todella olennainen osa koko tarinaa. Samoin kuin katkeruus.

Kuinka sydän pysäytetään on toiseltakin osin saman kaltainen kuin Kun kyyhkyset katoavat, nimittäin tarina kulkee vuoroon kahdessa eri ajassa. Mutta Koskisen tarinassa takaumat lähenevät taitavasti 'nykyaikaa'. Tarinan seassa on lisäksi hämäräperäisiä kirejitä ja tekstinpätkiä, joiden merkitys aukeaa loppua kohti lukiessa - tai sitten ei. Lehtileikekuvista tulee väistämättä mieleen nykynuorisolle suunnattu kirjallisuus, jossa teksi ei saa olla yksitoikkoista, vaan sitä pitää pilkkoa, jotta mielenkiinto säilyy. Oma mielenkiintoni olisi säilynyt, vaikka koko tarina olisi kerrottu täysin kronologisessa järjestyksessä. 

Kirjoittaminen

Kirjoitan kakkosoaa täysin eri tavalla kuin Peintöä. SIinä, missä Perintö valui sormistani järjestyksessä ja valmiina, on kakkonen tuottanut paljon enemmän vaivaa. Tietoko lie luomistuskaanai lisännyt ja olenko nyt niin olevinani kirjalija, että olen muka oppinut jotain? Oppineena olen nimittäin tehnyt kakkoselle rungon, ja jostain syystä teksti alkoi tällä kertaa valua sormistani täysin epämääräisessä järjestyksessä, sinne tänne pitkin runkoa. Aika näyttää kuinka ne tarinaksi yhdistyvät.

Taustojen ja faktojen selvittäminen vie huomattavasti enemmän aikaa kuin Perinnössä. En keksinyt tarpeeksi kiehtovia tapahtumia kotikonnuille Rapolaan sortumatta toistamiseen, siksi Uron piti lähteä etsimään seikkailuja kauempaa. Tästä muuten tulikin mieleeni tämän blogin sortumiset juonipaljastuksiin (luin rivien välistä facessa...) Ikväää, jos joku kokee blogitekstini sellaisina, itse olen tarkoittanut tämän lähinnä taustatietojen kertomisena, sillä en halua fiktiostani Utriomaista historian oppikirjaa. Tärkeintä kirjassa ei aina ole juoni vaan joskus myös tapa, kuinka se kerrotaan.

Taustatöihin liittyen vielä yksi kuva idän jokiteistä. Kännykällä räpsäisty kirjasta: Venäjän histora s. 23 (Otava, päätoimittaja Heikki Kirkinen)

 

Sattuma kiertää...

Onpa valaisevaa jälleen huomata, kuinka pieni on maailma, kun se kutistetaan someen. 

Kirjoittaessani Perintöä viime syksynä sattui samaan aikaan ilmestymään Juhana Säteen Maattomat kuninkaat. Kehuin kirjaa joskus täällä blogissanikin - ja kehun edelleen: Maattomat kuninkaat on ehdottomasti lukemisen arvoinen tarina. Parasta siinä on  vähäeleinen kerronta, tapahtumien ja olosuhteiden kuvailu miehekkään harvasanaisesti. Siihen en pysty itse koskaan. Olen pikkutarkkuuksien pipertäjä ja sellaiseksi jään, vaikka karsisin puolet sanoistani pois. No, koska olen herkkä ylireagoimaan, niin silloin ajattelin jo jättää Perinnön kesken, kun joku "muu oli ehtinyt minua ennen". Laitoin Juhanalle viestiä ja voivottelin yhteensattumaa. Tuota yhteensattumaa oli silloin enemmänkin, sillä Perinnössä seikkaileva Paasia, joka asustelee Vainasaaressa, oli alkuperäiseltä nimeltään ensin Rautia. Mutta kun Juhanan Maattomien kuninkaiden päähenkilö oli myös Rautia ja kotoisin täsmälleen samasta paikasta (nykyisin kalmistot Hämeenlinnassa Imatran Voiman lähellä), niin vaihdoin oman Rautiani nimeksi Paasia. 

Linkki: Imatran Voiman kalmisto Museoviraston rekisteriportaalissa 

Nyt sattuma jatkaa kulkuaan. Aamulehti julkaisi minusta jutun viime sunnuntaina, ja sen tiimoilta minuun otti yhteyttä nuori nainen, Helena Eronen (lupa nimen julkaisuun kysytty), joka kertoi viimeistelevänsä käsikirjoitusta romaanista 1042 vuoden Hämeestä. Siinä päähenkilö lähtee Rapolasta Varjagikaartiin. Toivottavasti Helena saa kustantajan ja saamme nauttia jälleen uudesta näkökulmasta Hämäläisten viikinkiaikaisiin seikkailuihin!

Linkki: Aamulehden jutun löydät Uron FB-ryhmästä

Aamulehden jutusta sen verran, että sen otsikko on kovasti arvoani korottava. Siinä tituleerataan minua Rouva Rautakaudeksi. Naurattaisi, jollei pelottaisi. Muuten juttu on juuri niin tunnelmallinen kuin kävelymme toimittajan kanssa vuoroon helteisen aurinkoisella ja vuoroon sateisella Rapolan alueella. Kiivetessämme vuorelle linnoitusta ihmettelemään aurinko porotti polttavasti, ja kuvaajan tullessa paikalle alkoi sataa ropista. Kuinkas muutenkaan? Aamulehden toimittajan, Minna Ohtomaan kanssa oli mukava jutella, koska Minna oli juuri lukenut Perinnön ja sai Rapolakävelystään paljon enemmän irti kuin keskivertotallaaja. …koska hän näki paikat mielikuvitukseni mukaisina.

Mitä muuta Urolle kuuluu? 

Jatko-osan kirjoittaminen on vaikeaa. Siinä missä sanoin Perinnön juoksevan paperille sormenpäistäni kuin itsestään, vaatii Yksin ponnisteluja ja pinnistelyjä, tahdonvoimaa ja tutkimustyötäkin paljon enemmän. Suurin ongelmani on päättää, paljonko ykkösosan tapahtumia pitää selittää lukijoille, jotta kakkososan voisi lukea myös itsenäisenä teoksena. Tai onko se ylipäätään tarpeellista? Toisaalta se ärsyttää niitä lukijoita, joilla ykkönen on tuoreessa muistissa, mutta toisaalta huonomuistiset voivat nauttia siitä. Alan pikkuhiljaa ymmärtää tuskan, josta Katariina Souri kertoi: toisen kirjan kirjoittaminen oli hänellekin kuulemma yhtä tuskaa ja vei itseluottamuksen maanrakoon. Entä, jos minusta ei olekaan kirjailijaksi? Nyt hän sanoo päässeensä vauhtiin ja hukkuvansa ideatulvaan.

Odotan. Se, joka juoksutti sormiani näppäimillä Perinnön verran, saisi jo pikkuhiljaa heräillä!

Olin päivänä eräänä kuvailemassa Rapolassa, lähinnä vehreyttä.

Sama kasvi, eri perspektiivi