Psyykehoitoa ilman valkoisia takkeja

 

"Nykyään ymmärretään jo arkitasolla, että mielenterveysongelmiin vaikuttavat perintötekijät, ympäristö ja kokemukset. Monia ilmiöitä kuten sotatraumaa ei tunnistettu runsaat sata vuotta sitten. Amerikan sisällissodassa sotilaille diagnosoitiin usein sotilaan sydän, jonka on tulkittu myöhemmin tarkoittaneen tosiasiassa sotatraumaan liittyviä oireita", pohtii kirjailija Laura Honkasalo blogissaan Melankoliaa ja sähkökylpyjä.

Katsotaanpa me vielä paljon kauemmas, 700-luvun loppuun, muinaissuomalaiseen rautakauteen. Kuinka ihmiset silloin kokivat mielen säröilyn, pohjattoman surun tai sen, mitä me nykyään kutsumme masennukseksi?

Rautakauden ihmiselle henkinen maailma kuhisi elämää. Metsissä asuivat tapionväet, vesissä näkki ja vesihiisi, jokaisella puulla, kivellä ja kodin nurkalla oli oma haltijansa. Kaikella ja kaikilla (esineilläkin) oli oma väkensä. Kun ihminen sairastui mieleltään, vaipui pimeyteen tai menetti toimintakykynsä, syytä ei etsitty aivojen serotoniiniaineenvaihdunnasta. Oireita saatettiin pitää vihanpitona, kostona haltijan loukkaamisesta, jonkin näkymättömän voiman kuten pahan silmän tai loitsun aiheuttamana, tai vain sielun karkuun pakenemisena. Sielu saattoi pelästyä tai irtaantua ruumiista matkoilleen, jolloin jäljelle jääi vain kuori, joka ei jakstanut enää sytyttää nuotiota tai korjata verkkoja.

Masennus tai syvä murhe ja alakulo näyttäytyy kansanrunoudessa lamaannuksena, voimattomuutena ja vetäytymisenä. Se on sitä, mitä nytkin, että jäädään sänkyyn eikä maailma enää kutsu. Arkkityypiksi tälle nousee Kullervo. Kullervo ei ole vain vihainen sankari; hän on murheen ja syvän juurettomuuden sekä masennuksen sekoittuma. Kansanrunoudessa masentunut ihminen on usein vieraantunut omasta yhteisöstään, hän on 'ulos suljettu' tai 'itsensä ulkopuolella'. 

Akseli Gallen-Kallela: Katuva Kullervo Tekijänoikeusvapaa. 

Hulluus eli järjen pimeneminen erosi masennuksesta siinä, että todellisuudentaju katkesi tai käyttäydyttiin yhteisön normien vastaisesti tavalla, jota ei voitu selittää pelkällä surulla. Hulluutta saatettiin pelätä ja sitä hoidettiin tietäjien ja loitsujen avulla yrittämällä palauttaa sielu ruumiiseensa. Hullussa oli jotain 'pyhää ja pelottavaa', 'yhteys toiseen todellisuuteen', jonne terveellä ihmisellä ei ollut asiaa.

Kun rautakauden yhteisössä tapahtui suuri menetys, kuten perheenjäsenen kuolema tai nuoren neidon naittaminen vieraaseen kylään, ei jääty odottamaan, että aika parantaa haavat. Suru otettiin haltuun välittömästi itkuvirsien eli kuolinitkun ja hääitkun avulla. Suru oli raskas kivireki, mutta se oli sosiaalisesti jaettu tila. Surulla oli alkunsa ja loppunsa, se oli kunniallinen ja luonnollinen vastaus elämän kovuudelle.

Itkuvirsi ei ollut pelkkää satunnaista nyyhkimistä, vaan tarkkaan säädelty, rituaalinen ja taiteellinen ilmaisumuoto. Se oli sen ajan psykologista esitystä, jolla oli kaksi elintärkeää tehtävää: tunnekanavan avaaminen ja sosiaalinen kannattelu. Ammattitaitoinen itkijänainen käytti erityistä itkukieltä, jossa asioita ei nimitetty suoraan, vaan kiertoilmauksin. Esimerkiksi kuollutta äitiä voitiin kutsua 'kullan kantajaksi' tai 'vaalimalleni valkeaksi'. Tämä loi etäisyyttä liian raastavan todellisuuden välille, jolloin tuskaa oli helpompi käsitellä. Itkiessään ihminen ei myöskään ollut koskaan yksin. Yhteisö kerääntyi ympärille, nyyhki mukana ja silitti itkijää. Suru ei sulkeutunut yksilön pään sisään, vaan se purettiin fyysisesti, äänellisesti ja yhteisöllisesti. Kun suru oli itketty ulos, rituaali päättyi ja elämä pystyi jatkumaan.

Entä jos kyseessä ei ollutkaan pelkkä suru, vaan pitkittynyt alakulo, ahdistus tai pelko, jolle ei näkynyt loppua? Silloin astui kuvaan tietäjä ja loitsujen mahti. Muinaissuomalaisessa ajattelussa mielen järkkyminen tarkoitti usein sitä, että ihminen oli menettänyt oman luontonsa eli itsevarmuutensa ja psyykkisen suojansa, tai jokin ulkopuolinen viha tai haltija oli päässyt iskemään suojauksen läpi.

Mielenrauhaa palautettiin loitsuilla, jotka toimivat pitkälti samalla logiikalla kuin nykyajan kognitiivinen terapia tai hypnoterapia. Tärkeää oli sanojen mahti ja ongelman nimeäminen. Tietäjä uskoi, että hallitakseen pahaa oloa hänen täytyi tietää sen synty eli mistä ahdistus oli peräisin. Loitsussa puhuteltiin suoraan ihmisen sisäistä pimeyttä tai pelkoa käskemällä sitä menemään 'pahan pakoon' ja siirtymään 'synkkään metsään'. Kun asialle annettiin nimi ja alkuperä, se menetti mystisen, lamauttavan valtansa uhriinsa.

Kiputyttö, neiti nuori,
istu kipuvuoren päällä,
kivun kantoja valitse,
kipulankoja kehrää!

Ota huolet huonon rinnasta,
murheet mustat miehen päästä,
kanna huolet kiven sisään,
upota murheet mustaan suohon,
koskeen kuohuvaan kadota.

Että keventyisi keski,
raukeaisi rinnan raskaus,
pääsisi mieli vapaaksi,
sydän sykkisi iloa.

 

 Levottomalle, ahdistuneelle tai hulluuden rajalla olevalle laulettiin myös lepo- ja rauhoitusloitsuja. Apua pyydettiin usein Unelta, jota pidettiin lempeänä haltijana, tai viemällä ahdistus maahan, kiveen tai virtaavaan veteen. Jos taas ihminen oli apaattinen ja voimaton, tietäjä pyrki nostamaan hänen luontoaan. Tässä käytettiin apuna rytmistä, nousevaa laulua, tulta ja kovaa ääntä. Tarkoituksena oli herättää ihmisen oma elämänhalu ja taisteluhenki unestaan. Se oli sen ajan shokkiterapiaa, jolla heräteltiin lamaantunut hermosto takaisin toimintaan. 

Puhutaan vielä aasa-uskosta, koska Uro elää myös sen antaman maailmankatsomuksen mukaan. Suruun ja kohtaloon suhtauduttiin aasa-uskossakin rehellisen synkästi. Viikinkiajan ja rautakauden ihmiset tiesivät, että elämä on lyhyt ja usein väkivaltainen. Heillä ei ollut lohtuna ajatusta helposta paratiisista, vaan kohtalo eli wyrd oli ennalta määrätty.

Tästä huolimatta, tai juuri siksi, aasa-usko ei vaatinut synkkyyksissäkään teeskentelemään pirteää. Jumalista itse Odinn on melankolian, viisauden ja hinnanmaksun jumala, joka tietää mitä on kärsimys ja menetys.

Paras esimerkki tästä on islantilaisessa Egillin, Kalju-Grimrinpojan saagassa. Kun mahtava viikinkirunoilija Egill Skallagrímsson menettää poikansa Bödvarin, (joka hukkuu mereen), hän vajoaa niin pohjattomaan epätoivoon, että menee vuoteeseen, kieltäytyy syömästä ja juomasta ja odottaa kuolemaansa. Silloin hänen tyttärensä Torgerd saapuu paikalle. Hän haastaa isänsä kirjoittamaan runon. Egill tarttuu tähän haasteeseen. Syntyy Sonatorrek eli Poikien menetys  raastava, rehellinen ja taiteellisesti nerokas skaldiruno, jossa hän purkaa sukunsa kuolemat, meren raivon ja katkeruutensa itse Odinnia kohtaan.

Sivu Njallin saaagan käsikirjoituksesta ( Njáls saga Möðruvallabók)

Runon kirjoittaminen ei herätä hänen poikaansa henkiin, mutta se toimii täsmälleen samalla tavalla kuin nykypäivän terapiakirjoittaminen. Se antaa kaaokselle muodon, sanoittaa sen, mitä mieli ei meinaa kantaa, ja nostaa miehen takaisin jaloilleen.

Rautakautinen ihminen ymmärsi jotain, minkä me olemme modernissa maailmassa toisinaan unohtaneet: mieli ja ruumis ovat yhtä, ja se yksi tarvitsee yhteisön tukea. Ahdistusta ei jääty hautomaan yksin neljän seinän sisälle. Se huudettiin metsään, se itkettiin muiden nähden ja sille loitsuttiin rajat. Mielenrauhan palauttaminen oli aktiivista, fyysistä ja usein maagista työtä, jossa ihminen palautettiin toimintakykyiseksi yhteisön jäseneksi.

Kirjoitanko lukijoilleni vai hahmoilleni?

 

Editoidessani Uro III:a olen tehnyt ällistyttävän huomion. Äkkäsin nimittäin, että kirjoitan tekstiä vain hahmojani varten. Kirjoitan, jotta he saisivat elää, kokea, rakastaa ja käydä läpi omat myrskynsä. Uron maailma ei rakennu ulkopuolisia odotuksia varten, julkaiseminen ja lukija jäävät kirjoittaessani taka-alalle.

Tämä herättää tietysti pelon: jääkö lukija kovinkin heikkoon asemaan? Onko itsekästä luoda maailmoita vain siksi, että haluaa antaa omille luomuksilleen paikan hengittää?

En rakenna keinotekoisia juonenkäänteitä vain siksi, että ne "viihdyttäisivät" jotakuta ulkopuolista tai tekisivät tarinasta helpommin seurattavan. Sen sijaan tarjoan hahmoilleni kohtaamisia, raastavia valintoja ja puhtaan onnen hetkiä. Heidän elämänsä on saatava tuntua heidän omaltaan, ei sirkustempulta, jolla yritetään pitää yleisön mielenkiintoa yllä.

Elämme ammattiloukkaantujien aikakautta. Uron tarinoiden taistelut, päiden putoamiset ja muut inhottavuudet loukkaavat takuulla aina jotakuta. Mutta jos luomisvaiheessa alan varoa lukijan reaktioita ja pakotan hahmoni valmiisiin muotteihin, riisun heiltä heidän sielunsa. Hahmojen elävyys murenee..

Luulen, että vastaus pelkooni lukijan unohtamisesta löytyy juuri tästä ehdottomuudesta. Uskon lukijan aistivan sen, kun hahmot on tehty lihaksi ja vereksi saakka. Hän huomaa, ettei hahmo ole vain pelinappula kirjailijan juonikaaviossa, vaan itsenäinen olento, jota kohdellaan rakkaudella ja kunnioituksella. Kun minä itken ja iloitsen hahmojeni mukana heidän elämäänsä rakentaessani, lukija tekee samoin. Tarinasta tulee silloin tila, jossa me kaikki, minä, hahmoni ja lukijani, kohtaamme samalla tasolla, saman elämän ihmeen äärellä.

En kuitenkaan unohda lukijaa aivan kokonaan ja sen vuoksi editoin tekstiäni jo toista vuotta. Haluan lukijan pysyvät tilanteiden tasalla niin, että heidän ei tarvitse jäädä pohtimaan virheitä aikajanassa tai miljöössä liikkumisessa. 

Tulisko siitä täydellinen lopputulos, kun kirjoitan hahmoilleni ja editoin lukijoilleni? 

 

 

Tarinan selkäranka – draaman kaari

 

Kun uppoudun uuteen tarinaan tai mietin menneiden aikojen legendoja, huomaan usein palaavani saman peruskysymyksen äärelle: mikä saa meidät kääntämään sivua vielä puoliltaöin? Miksi jokin kertomus tuntuu ehjältä, kun taas toisesta jää käteen vain irrallisia tapahtumia?

Vastaus piilee usein näkymättömässä, mutta vankassa tukirakenteessa – draaman karessa.

Antiikin ajoilta alkaen (ah, miikä ihana klisee 😉) tunnettu draaman kaari on elokuvien, näytelmien ja kirjojen perusrakenne, joka jakaantuu kolmeen osaan: alkuun, keskikohtaan ja loppuun. 

Kolmas Uro on kirjoitettu monen vuoden aikana Kesäyliopiston kirjoittajapajan tapaamisiin, usein viiden liuskan mittaisina pätkinä. Sen vuoksi, jotta muiden pajaan osallistujien olisi mukava lukea ne, niihin kaikkiin muodostui alku, keskikohta ja loppu. Vuosien kuluessa kehityin varsinaiseksi mikroproosan mestariksi. Ja sain aikaiseksi täysin hajallaan olevan romaanikäsikirjoituksen.

Sen vuoksi palaan taas draaman kaareen, joka toimii kirjoittajan kompassina. Kaari on vuoristo, jonka huipulle lukija johdatetaan askel askeleelta, ennen kuin laskeudutaan takaisin tasaiselle maalle.

Perinteisesti tämä kaari jaetaan viiteen tai kuuteen dramaturgiseen vaiheeseen. Aluksi kerrotaan maailman säännöt ja esitellään henkilöt, paikat sekä vallitseva tilanne. Sitten jokin alkusysäys rikkoo arjen. Syventämisen ja nousevan toiminnan vaiheessa jännite alkaa kasvaa. Tulee lisää henkilöitä, esteitä ja konflikteja, jotka vaikeuttavat päähenkilön matkaa. Panokset kovenevat, ja lukija alkaa pelätä hahmojen puolesta. Ristiriitojen kärjistyminen johtaa huippukohtaan eli kliimaksiin, joka on tarinan jännittävin ja käänteentekevin hetki. Tämä on se piste, jossa paluuta entiseen ei enää ole. Tässä kohdassa ratkaistaan suuret kysymykset, olipa kyseessä sitten taistelu linnan herruudesta tai sisäinen kamppailu omia riivaajia vastaan.

Laskevassa toiminnassa ja loppuratkaisussa huipun jälkeen solmut alkavat aueta ja tapahtumat selvitä. Asiat asettuvat uusiin uomiinsa, ja lukija saa hengähtää. Tarina saavuttaa päätepisteensä, joka jättää hahmot ja lukijan muuttuneiksi.

Mielenkiintoista on, että vaikka luovuus saa ja sen kuuluukin rikkoa sääntöjä, tämän peruskaavan tunteminen antaa perustan, jolle omaa tarinaa voi turvallisesti rakentaa. Olemme psykologisesti niin tottuneita tähän malliin, että ilman sitä tarinaa voi olla vaikea seurata tai ymmärtää. Kaari pitää huolen siitä, että jokaisella teolla ja lauseella on merkityksensä osana suurempaa kokonaisuutta.

Joskus yhdessä tarinassa on monta draaman kaarta. Tapahtuu asioita limittäin, tai suvantovaiheen jälkeen tulee uusi alkusysäys. Juuri niin on käynyt komannessa Urossa. Olen varma, että lukija tulee kysymään muutamaan kertaan: Eikö tämä pääty lainkaan?

Kun kertailin draaman kaarta ja juonen rakentamista, törmäsin "sääntöön", jonka mukaan kliimaksin ei tulisi olla aivan tarinan keskellä, vaan lähempänä loppua. Voin varoittaa, Uro 3:ssa se on täsmälleen keskellä. Siinä vaiheessa ei enää ole paluuta, ja asiat eivät voisi mennä enää yhtään huonommin.  

Kuvan lähde: Peda.net

 

Kun seuraavan kerran tartut kirjaan tai luot omaa tekstiäsi, pysähdy hetkeksi tarkastelemaan sen arkkitehtuuria. Missä vaiheessa vuorta kiipeilet parhaillaan?