Kirjoitanko lukijoilleni vai hahmoilleni?

 

Editoidessani Uro III:a olen tehnyt ällistyttävän huomion. Äkkäsin nimittäin, että kirjoitan tekstiä vain hahmojani varten. Kirjoitan, jotta he saisivat elää, kokea, rakastaa ja käydä läpi omat myrskynsä. Uron maailma ei rakennu ulkopuolisia odotuksia varten, julkaiseminen ja lukija jäävät kirjoittaessani taka-alalle.

Tämä herättää tietysti pelon: jääkö lukija kovinkin heikkoon asemaan? Onko itsekästä luoda maailmoita vain siksi, että haluaa antaa omille luomuksilleen paikan hengittää?

En rakenna keinotekoisia juonenkäänteitä vain siksi, että ne "viihdyttäisivät" jotakuta ulkopuolista tai tekisivät tarinasta helpommin seurattavan. Sen sijaan tarjoan hahmoilleni kohtaamisia, raastavia valintoja ja puhtaan onnen hetkiä. Heidän elämänsä on saatava tuntua heidän omaltaan, ei sirkustempulta, jolla yritetään pitää yleisön mielenkiintoa yllä.

Elämme ammattiloukkaantujien aikakautta. Uron tarinoiden taistelut, päiden putoamiset ja muut inhottavuudet loukkaavat takuulla aina jotakuta. Mutta jos luomisvaiheessa alan varoa lukijan reaktioita ja pakotan hahmoni valmiisiin muotteihin, riisun heiltä heidän sielunsa. Hahmojen elävyys murenee..

Luulen, että vastaus pelkooni lukijan unohtamisesta löytyy juuri tästä ehdottomuudesta. Uskon lukijan aistivan sen, kun hahmot on tehty lihaksi ja vereksi saakka. Hän huomaa, ettei hahmo ole vain pelinappula kirjailijan juonikaaviossa, vaan itsenäinen olento, jota kohdellaan rakkaudella ja kunnioituksella. Kun minä itken ja iloitsen hahmojeni mukana heidän elämäänsä rakentaessani, lukija tekee samoin. Tarinasta tulee silloin tila, jossa me kaikki, minä, hahmoni ja lukijani, kohtaamme samalla tasolla, saman elämän ihmeen äärellä.

En kuitenkaan unohda lukijaa aivan kokonaan ja sen vuoksi editoin tekstiäni jo toista vuotta. Haluan lukijan pysyvät tilanteiden tasalla niin, että heidän ei tarvitse jäädä pohtimaan virheitä aikajanassa tai miljöössä liikkumisessa. 

Tulisko siitä täydellinen lopputulos, kun kirjoitan hahmoilleni ja editoin lukijoilleni? 

 

 

Tarinan selkäranka – draaman kaari

 

Kun uppoudun uuteen tarinaan tai mietin menneiden aikojen legendoja, huomaan usein palaavani saman peruskysymyksen äärelle: mikä saa meidät kääntämään sivua vielä puoliltaöin? Miksi jokin kertomus tuntuu ehjältä, kun taas toisesta jää käteen vain irrallisia tapahtumia?

Vastaus piilee usein näkymättömässä, mutta vankassa tukirakenteessa – draaman karessa.

Antiikin ajoilta alkaen (ah, miikä ihana klisee 😉) tunnettu draaman kaari on elokuvien, näytelmien ja kirjojen perusrakenne, joka jakaantuu kolmeen osaan: alkuun, keskikohtaan ja loppuun. 

Kolmas Uro on kirjoitettu monen vuoden aikana Kesäyliopiston kirjoittajapajan tapaamisiin, usein viiden liuskan mittaisina pätkinä. Sen vuoksi, jotta muiden pajaan osallistujien olisi mukava lukea ne, niihin kaikkiin muodostui alku, keskikohta ja loppu. Vuosien kuluessa kehityin varsinaiseksi mikroproosan mestariksi. Ja sain aikaiseksi täysin hajallaan olevan romaanikäsikirjoituksen.

Sen vuoksi palaan taas draaman kaareen, joka toimii kirjoittajan kompassina. Kaari on vuoristo, jonka huipulle lukija johdatetaan askel askeleelta, ennen kuin laskeudutaan takaisin tasaiselle maalle.

Perinteisesti tämä kaari jaetaan viiteen tai kuuteen dramaturgiseen vaiheeseen. Aluksi kerrotaan maailman säännöt ja esitellään henkilöt, paikat sekä vallitseva tilanne. Sitten jokin alkusysäys rikkoo arjen. Syventämisen ja nousevan toiminnan vaiheessa jännite alkaa kasvaa. Tulee lisää henkilöitä, esteitä ja konflikteja, jotka vaikeuttavat päähenkilön matkaa. Panokset kovenevat, ja lukija alkaa pelätä hahmojen puolesta. Ristiriitojen kärjistyminen johtaa huippukohtaan eli kliimaksiin, joka on tarinan jännittävin ja käänteentekevin hetki. Tämä on se piste, jossa paluuta entiseen ei enää ole. Tässä kohdassa ratkaistaan suuret kysymykset, olipa kyseessä sitten taistelu linnan herruudesta tai sisäinen kamppailu omia riivaajia vastaan.

Laskevassa toiminnassa ja loppuratkaisussa huipun jälkeen solmut alkavat aueta ja tapahtumat selvitä. Asiat asettuvat uusiin uomiinsa, ja lukija saa hengähtää. Tarina saavuttaa päätepisteensä, joka jättää hahmot ja lukijan muuttuneiksi.

Mielenkiintoista on, että vaikka luovuus saa ja sen kuuluukin rikkoa sääntöjä, tämän peruskaavan tunteminen antaa perustan, jolle omaa tarinaa voi turvallisesti rakentaa. Olemme psykologisesti niin tottuneita tähän malliin, että ilman sitä tarinaa voi olla vaikea seurata tai ymmärtää. Kaari pitää huolen siitä, että jokaisella teolla ja lauseella on merkityksensä osana suurempaa kokonaisuutta.

Joskus yhdessä tarinassa on monta draaman kaarta. Tapahtuu asioita limittäin, tai suvantovaiheen jälkeen tulee uusi alkusysäys. Juuri niin on käynyt komannessa Urossa. Olen varma, että lukija tulee kysymään muutamaan kertaan: Eikö tämä pääty lainkaan?

Kun kertailin draaman kaarta ja juonen rakentamista, törmäsin "sääntöön", jonka mukaan kliimaksin ei tulisi olla aivan tarinan keskellä, vaan lähempänä loppua. Voin varoittaa, Uro 3:ssa se on täsmälleen keskellä. Siinä vaiheessa ei enää ole paluuta, ja asiat eivät voisi mennä enää yhtään huonommin.  

Kuvan lähde: Peda.net

 

Kun seuraavan kerran tartut kirjaan tai luot omaa tekstiäsi, pysähdy hetkeksi tarkastelemaan sen arkkitehtuuria. Missä vaiheessa vuorta kiipeilet parhaillaan?

Uusilla vesillä

 

Olen taas alkanut mielikuvitusmatkailla kotoisista  maisemista hieman kauemmas. Mielessä on pyörinyt 700-luvun loppupuolen Friisinmaa. https://fi.wikipedia.org/wiki/Friisinmaa

Historiallista fiktiota kirjoittaessa eteen tulee melkein aina sama ongelma: taustatutkimus nielaisee mukanaan. Huomaan helposti lukevani netistä sivutolkulla artikkeleita aiheista, joista valmiiseen käsikirjoitukseen päätyy lopulta ehkä yksi sivu tai pelkkä sivulause. Mutta en halua vain suoltaa tekstiä ulos sijoittamatta sitä historiallisiin faktoihin. (Paitsi Rautaseppä ja parantaja, joka lähenteli enemmän fantasiaa kuin historiallista romaania.)

 

700-luvun lopun Friisinmaa (eli nykyisen Hollannin ja Saksan pohjoirrannikko) on ajanjaksona kiinnostava,sen lisäksi että se sijoittuu Uron elinhetkeen, koska se oli friisiläisten itsenäisyyden menetysten sekä suurten muutosten aikaa. Keräsin muistiin muutamia historian faktoja, jotka ovat alkaneet kutitella sormenpäissäni.

Itsenäisyyden mureneminen (vuosi 772): Friisit olivat pitkään pitäneet puolensa frankkeja vastaan, mutta vuosisadan loppupuolella Kaarle Suuren joukot alkoivat hallita rannikkoa yhä tiukemmin. Vuonna 772 myös Lauwersjoen itäpuoliset alueet menettivät vapautensa (Wikipedia: Frisian–Frankish wars). Kun saksit nousivat kapinaan frankkeja vastaan, itäiset friisit liittyivät taisteluun heidän rinnalleen. Uro olisi noin 36 vuotias. Suunnilleen 😁 

 
Viimeinen suuri kapina (vuosi 793): Vuonna 793 friisit nousivat vielä kerran avoimeen aseelliseen vastarintaan (Wikipedia: Frisian–Frankish wars). Syynä oli Kaarle Suuren määräämä pakkovärväys: vapaita friisejä vaadittiin marssimaan frankkien sotajoukkojen mukana taistelemaan avaareja vastaan kauas itään. Kapina kuitenkin kukistettiin. Uro olisi 57 vuotias, mutta miksi roikottaisin miestä parikymmentä vuotta niin soisilla rannoilla?

 
Kristinusko ja uudet lait (noin vuosi 800): Vanhat pakanalliset tavat kiellettiin frankkien alaisuudessa ankarasti. Vaikka friisit olivat aiemmin (vuonna 754) surmanneet lähetyssaarnaaja Bonifatiuksen Dokkumissa, vuosisadan vaihteessa uusi uskonto vakiinnutti asemansa. Kaarle Suuren määräyksestä koottiin friisien lakikokoelma, Lex Frisionum (todennäköisesti Aachenin valtiopäivillä vuonna 802), joka määritteli tarkat sakot esimerkiksi niille, jotka häpäisivät vanhojen jumalten temppeleitä tai ryöstivät kirkkoja (Lex Frisionum EN Introduction). Vuonna 800 uro olisii 64 vuotias. Jos hän eläisi noin pitkään, hän ehtisi nähdä/kuulla myös Lindisfarnen tapauksesta. Mutta kuka nämä kaikki kirjoittaisi? Minäkö?

 
Arki terpeillä ja Dorestadissa: Suurten poliittisten taisteluiden taustalla pienen ihmisen elämä rannikolla oli selviytymistä erityisten luonnonvoimien kanssa. Ennen varsinaisten patovallien aikaa talot ja kokonaiset kylät rakennettiin terp-nimisille, käsin kasatuille maakeoille, jotka olivat alttiita vuorovesille ja myrskytulville. Samaan aikaan rannikon eteläosassa kukoisti Dorestad, joka oli Pohjois-Euroopan merkittävin kauppapaikka. Siellä vaihdettiin viinejä, kankaita, koruja ja aseita.

                                                ➰➰ 

Historiallisessakin romaanissa on mentävä hahmon mukana arjen keskelle. Mitä tuntee vapaa mies, joka pakotetaan vieraaseen kilpimuuriin sotilaaksi? Miten kylä reagoi, kun vanhat uhripaikat hävitetään? Kuinka paljon myrskyn nostama merenpinta pelottaa, vai onko siihen osattu varautua? Onko se ihan tavallinen maanantai?

Muistikirjoihini alkaa taas kertyä ideoita ja faktoja. Välillä tuntuu, että pää sekoaa tiedon etsimisestä. Silloin tekisi mieli vain sulkea tietokone ja keittää kolmas mukillinen kahvia ja antaa tekoälyn hoitaa homma.

Sitten joskus, kun miljöö on selvillä, pitää sinne kehittää hahmot. Ja juoni siitä, kuinka ja miksi Uro taas sekaantuu siihen kaikkeen?

 Dorestad viikinkien kauppareitillä: