Aika ja ideat
Huvittavaa kyllä, voin aloittaa tämän blogikirjoituksen täsmälleen samalla tavalla kuin edellisen bloggauksen: Vuosi on vierähtänyt. Aikaa on kulunut, sitä on pyörinyt ohitseni tai olen itse rullannut sitä. Mitä aika edes on? Ihmisten keinotekoisesti keksimä mittari, jotta voitaisiin laskea ikää ja toiminnan kestoa. Aika kuluu vanhemmilla nopeammin kuin nuoremilla ja eri tavalla minulla kuin vaikka ikäiselläni vuodepotilaalla, eikä sitä sen vuoksi pitäisi edes mitata yhdenmukaistetulla mittarilla. Todellisuudessa aika on vain nyt, juuri tämä hetki. Ja nyt sekin jo meni. Tuleva aika ei ole mitattavissa, koska en tiedä, kuinka se kului, nopeasti vai hitaasti. No, ehkä lopetan aikapohdintani tähän, onhan itse Einstein sanonut, että filosofistista aikaa ei ole olemassa, on vain fyysikoiden aikaa.
Ette siis ole kuulleet minusta vuoteen tämän blogin kautta, pyydän sitä anteeksi. Blogin kirjoittaminen alkoi tympiä, joten lopetin kokonaan. Useinkaan ei ollut mitään sanottavaa ja tuijottelin vain tyhjää näyttöä aihetta miettien. Usein - lähes aina - pyörittelin kysymyksiä: Kuka näitä lukee? Miksi kirjoitan blogia? Ketä varten? Korostanko vain itseäni? Luulenko olevani niin mielenkiintoinen? Onko tämä oikeasti kirjojeni markkinointia vai sittenkin egoni pönkittämistä? Saanko tästä itse nautintoa vai onnistunko tuottamaan nautintoa lukijoilleni? On ollut myös niin, että kirjoittaessani kirjaa, olen vain kirjoittanut kirjaa. Vähäisestä aikavarastosta kirjoittamiseen lohkeava aika on pitänyt käyttää vain kulloinkin työn alla olevaan käsikirjoitukseen. (Siis kirjan käsikirjoitukseen. Kirja on käsis niin kauan, kun sen on joku kustantaja päättänyt tehdä kirjaksi.)
Viime yönä sain kuitenkin idean, jonka toteuttamiseen tarvitsen blogialustan. Voisin aloittaa myös uuden, puhtaalta pöydältä, sillä pidän aluista. Olen aloittaja, se harvemmin saa päätökseen. Uuden ideani pointti onkin siinä, ettei sitä välttämättä tarvitse koskaan lopettaa. Idea tulee näkyviin tämän blogin uudelle välilehdelle, kunnes saan työstettyä sitä. Kaikki jutut nimittäin pitää kirjoittaa, jokainen kirjain etsiä näppäimistöltä ja muodostaa niistä jonoja ja yhdistelmiä, jotka piirtävät maailmaa ja tapahtumia lukijan päähän. Se ei tapahdu itsestään. No mutta siis... Palaan uuteen ideaani myöhemmin.
Kirjaideoita minulla on monia. Kaikille niille pitää antaa mahdollisuus, vaikka vain jotkut ajatukset lähtevät kirjoittamaan itseään. Jotkut ideat ovat niin valtavia työmäärältään, ettei rohkeuteni ole vielä riittänyt niiden loppuun saakka viemiseen. Siitäkään huolimatta, että ne ovat tehneet sen, hahmot ovat ottaneet tarinat omikseen ja alkaneet elää näppäimistölläni. Leipätyön ohessa kaikki ei ole mahdollista.
Rautaseppä ja parantaja - Pako
Kolmas kirjani näki päivänvalon marraskuun lopulla. Toivotan sille turvallista matkaa maailmalla, kunpa lukijani olisivat siitä samaa mieltä kanssani: Se on jo vähän paremmin kirjoitettu kuin Urot. En nimittäin enää tunne myötähäpeää lukiessani Nevinan ja Pirkin tarinaa. Uroa lukiessani niin tapahtuu vieläkin. (Typerät sanavalinnat, hoopot lauserakenteet, hassut kielikuvat...) Kirjan lisänimi kertoo sen, että olen luvannut tehdä aiheesta trilogian. Alkuperäinen suunnitelmani oli, että kun arkeologit sanovat raudan tulleen meille nyky-Suomen alueelle idästä (nykyään myös lännestä ja etelästäkin), niin Pirk toisi tuota uutta ja ihmeellistä metallia kappaleen matkaa omalta osaltaan. Kävin 2017 keväällä tutkimassa paikkoja Taasianjoen rannoilla (lähellä Loviisaa) ja löysinkin kivan paikan Pirkin pajalle. Hänelle tuli kuitenkin liikaa vastoinkäymisiä, eikä rauta edennyt kuin kuvitteellisesta kylästä Pohjois-Laatokalta sen etelärannalle.
Rautaseppä ja parantaja, Pirk ja Nevina, ovat kirjassa vasta nuoria, eivät lainkaan ammattilaisia sepän tai parantajan töissä. Kaikki pitää joko matkia muilta tai kokeilla rohkeasti. Kertomus on rakkaustarina, missä rakkaus on yksinkertaista ja arkaa. Toisin kuin Uro, Pirk on iäti uskollinen, puhdas ja viaton. Halusin kirjoittaa sankaritarinan, jossa sankari saa olla täydellinen, siksi tein Nevinasta näkökulmahenkilön. Naiivissa rakkaudessaan hänellä on oikeus nähdä Pirk täydellisenä, niin suunnittelin. Mutta kirjoittaessani mikään ei mene, niin kuin luonnostelen. Hahmot ryöstävät kerronnan omiin suihinsa sopivaksi ja käyttäytyvät omituisesti ja todella yllättävästi. Täydellinen sankarini on Nevinan mielestä lähinnä ärsyttävä piikki lihassa. Milloin mistäkin syystä. Olin jo kirjoittanut käsikirjoituksen kokonaan niin, Nevinan näkökulmasta minä-muodossa, kun tajusin, että koko ideani Sankaritarinasta oli vesittynyt. Kirjoitin koko jutun uudelleen lisäten lukuja Pirkin näkökulmasta kerrottuna. Kyllä kannatti. Sillä kun Nevina luulee Pirkin motivaatioista sitä sun tätä, saa sankari itse korjata väärinkäsitykset.
Vaikka sanon olevani tarkka historiallisen kontekstin tarkastamisessa, olen tähänkin jättänyt tahallisesti asioita, jotka eivät todennäköisesti ole olleet olemassa. Kuten se, että Nevina osaa ommella haavoja. En halua luoda omaa historiankirjoitusta, mutta ajattelen, että jos faaraoiden kulttuureissakin on osattu ommella (ainakin kuolleiden) ihoa, miksi näillä vesillä olisi oltu osaamattomampia. Tarina sijoittuu aikaan noin eKr, joten paikannimet ovat taatusti olleet jotain muuta, kuin ne mitä minä käytän. Taloja ei todennäköisesti ole vielä rakennettu salvoamalla tai millään muullakaan tekniikalla hirsistä. Mistä sitten? En osannut vastata, joten rakensin ne hirsistä. Jotkut Nevinan käyttämistä loitsuista on kotoisin Kantelettaresta, vaikka se on kirjoitettu pari tuhatta vuotta myöhemmin.
Kirjan loppuun yritin koota faktaa vai fiktiota -osuuden sekä sanaston. Siitäkin tuli tosi ammattilaisolo.
Toivottavasti saatte pian Pirkin ja Nevinan käsiinne, ja pääsen kuulemaan palautetta. Palautteiden evästämän on paljon helpompaa potkia kakkososan sankareita ja tapahtumia oikeampaan suuntaan.
