Kirjoittajasta kirjailijaksi

Kuka?                                 Milja Ketomäki, -65

                                         milja.ketomaki ät ät gmail.com

                                           

Missä?                                Valkeakosken Sassissa, 8 km Rapolasta

Miksi kirjoitan?                   

Lapsena haaveilin aina ja taukoamatta. Jos en ollut metsässä kuusenoksia liaaneina hyödyntävä Tarzan, olin suuri soturi Geronimo ja rakensin tiipiini hakkuuaukion kuivista koiranheinistä tai hietakastikoita. Vieläkin metsässä kävellessä isken silmäni puunaluseen tai kivenkoloon, johon saisi rakennettua mahtavan majan tai kotileikin. Maalaislapsena (jota ei 70-80 -luvuilla kuljetettu harrastuksiin) luin paljon, nykylapsiin verrattuna luin todella paljon. Ja isä opetti luonnon käytännöllisen puolen: lintujen äänet, kasvien nimet, käärmeen nahat, hauen perkuut ja sään ennustamiset auringonlaskujen tahi -nousujen ruskosta.

Aloitin kirjoittamisen yläastevuosina. Lienee luonnollista, että haaveitani pojista, jollaisia tuskin on tähän päivään mennessäkään luotu maan päälle. Haaveilin hevosista, kissoista, koirista, intiaaneista, kesällä talvesta ja talvella kesästä. Kirjoitimme ystäväni kanssa ketjukirjaa. Ja kirjeitä, jotka olivat maratonpitkiä, täynnä samaa turhaa löpinää jolla nuoret tänään täyttävät maailman tallennuskapasiteetteja. Lukioaikana kirjoitin jo paremmin, jäsennellymmin sekä ironisemmin, ja lukio päättyikin äidinkielen laudaturiin. Väitän reaalistakin suoriutuneeni puoliksi hyvällä kirjoitustaidollani ja ehkä myös lukemisen myötä kertyneellä yleistietoudella.

Kirjoitan, koska rakastan kirjoittamista. Harmi, että ruuhkavuodet kuluivat lähes kokonaan kirjoittamatta, kun luovuus tallaantui pienten jalkojen alle.

Miksi historia?

Sytyin historialle vuonna 2003 Hämeen Linnan keskiaikamarkkinoilla. Hämmästyin nähdessäni aikuisten niin tosissaan leikkivän mennyttä aikaa. Lähdin heidän leikkiinsä mukaan, ja se leikki vei ensin pikkusormen, sitten käden, lopulta sydämen ja antoi ystäviä ja historian kielen. Sekä elämän mielekkyyden, kun opin kuinka nopeatempoisesta 2000 - luvusta rauhoitutaana rautakauden hitaaseen, vain olennaisen sisältävään, elämänrytmiin.

Historian elävöitys on suurelta osalta käsitöiden tekemistä. Käsityöni alkoivat pellavapaidasta pojalleni. Vaatetin itseni ja neljä lastani, jotka syttyivät historialle mukanani, ja liityimme Elävä Keskiaika -yhdistykseen. Historian harrastajan työ on päättymätön, se on pyrkimystä aina vain täydellisempään tekniikkaan ja autenttisempaan ulkonäköön, minulla se on ollut myös pyrkimystä aina vain varhaisempaan aikakauteen. Rautakautta kauemmas en enää mene, olen päässyt kotiin. Tällä hetkellä omistan muinaisvaatteet, savi- ja puuastioita, viikinkiaikaisen teltan ja sinne huonekalut, vuodevaatteeni teltassa ovat taljoja. Osaan riemuita pienistä asioista, kuten uudesta pronssineulasta, jonka sain avokkeeltani markkinoilta. Avokkeeni harrastaa viikinkiaikaista taistelua Faravidin Sudet ry:n alaryhmässä Kalevan Susissa, aina kun työ- ja lapsikiireiltään ehtii.

Olen opetellut lähes kaikki kankaaseen ja lankoihin liittyvät rautakautiset tekniikat, olen tutkinut hautalöytöjä (lähinnä kirjoista ja netistä), olen rautakauden kävelevä tietosanakirja. Rautakaudessa kiehtoo sen kirjoittamattoman historian katveisiin jäävät mahdollisuudet. Koska en ole tutkija, voin aina sanoa "tarkemman tiedon puuttuessa, voin arvata asian olevan näin".

Miksi Rapolasta? 

Kävelin heinäkuussa 2014 tutun lenkkini Rapolan linnavuorella: Voipaalasta harjun yli ja Rauttunselän puoleisiin kalmistoihin. Muodon vuoksi (=selkäytimestä nousevan suomalaisen perinteen vuoksi) kävin jättämässä terveiseni jumalalle (olkootkin se mikä/kuka vain - tai vaikka heitä kuitenkin olisi monia) kalmiston uhrikivelle. Siinä matkalla, kalmistojen ja Rapolan kartanon välissä, on mielestäni maailman kaunein paikka. Istuin siinä rautakautisen talonpaikan kohdilla Rauttunselälle katsellen ja mietin, kuka siinä on kulkenut sata vuotta sitten, tuhat vuotta sitten ja tuhatviisisataa vuotta sitten. Tavallisia ihmisiä, kuten minä ja sinä, tavallisine töineen - marjavasu kainalossa, poikaa ongelta huudellen -, tavallisine ajatuksineen - milläköhän mielellä mahtaa puolisi palata järveltä, oliko matka turvallinen - ja tavallisine toiveineen - kumpa saisin sen kankaan tänään valmiiksi, että pääsisin ompelemaan -.

Siitä se lähti, kun pääsin kotiin, annoin sormilleni luvan laulaa.

Sormet käänsivät helpon mielikuvani päälaelleen ja lauloivatkin tarinan nuoren miehen näkökulmasta katsottuna. Hänelläkö oli eniten kerrottavaan sormilleni? Enemmän kuin sen mäen naisilla?