Editoidessani Uro III:a olen tehnyt ällistyttävän huomion. Äkkäsin nimittäin, että kirjoitan tekstiä vain hahmojani varten. Kirjoitan, jotta he saisivat elää, kokea, rakastaa ja käydä läpi omat myrskynsä. Uron maailma ei rakennu ulkopuolisia odotuksia varten, julkaiseminen ja lukija jäävät kirjoittaessani taka-alalle.
Tämä herättää tietysti pelon: jääkö lukija kovinkin heikkoon asemaan? Onko itsekästä luoda maailmoita vain siksi, että haluaa antaa omille luomuksilleen paikan hengittää?
En rakenna keinotekoisia juonenkäänteitä vain siksi, että ne "viihdyttäisivät" jotakuta ulkopuolista tai tekisivät tarinasta helpommin seurattavan. Sen sijaan tarjoan hahmoilleni kohtaamisia, raastavia valintoja ja puhtaan onnen hetkiä. Heidän elämänsä on saatava tuntua heidän omaltaan, ei sirkustempulta, jolla yritetään pitää yleisön mielenkiintoa yllä.
Elämme ammattiloukkaantujien aikakautta. Uron tarinoiden taistelut, päiden putoamiset ja muut inhottavuudet loukkaavat takuulla aina jotakuta. Mutta jos luomisvaiheessa alan varoa lukijan reaktioita ja pakotan hahmoni valmiisiin muotteihin, riisun heiltä heidän sielunsa. Hahmojen elävyys murenee..
En kuitenkaan unohda lukijaa aivan kokonaan ja sen vuoksi editoin tekstiäni jo toista vuotta. Haluan lukijan pysyvät tilanteiden tasalla niin, että heidän ei tarvitse jäädä pohtimaan virheitä aikajanassa tai miljöössä liikkumisessa.
Tulisko siitä täydellinen lopputulos, kun kirjoitan hahmoilleni ja editoin lukijoilleni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti