Kun uppoudun uuteen tarinaan tai mietin menneiden aikojen legendoja, huomaan usein palaavani saman peruskysymyksen äärelle: mikä saa meidät kääntämään sivua vielä puoliltaöin? Miksi jokin kertomus tuntuu ehjältä, kun taas toisesta jää käteen vain irrallisia tapahtumia?
Vastaus piilee usein näkymättömässä, mutta vankassa tukirakenteessa – draaman karessa.
Antiikin ajoilta alkaen (ah, miikä ihana klisee 😉) tunnettu draaman kaari on elokuvien, näytelmien ja kirjojen perusrakenne, joka jakaantuu kolmeen osaan: alkuun, keskikohtaan ja loppuun.
Kolmas Uro on kirjoitettu monen vuoden aikana Kesäyliopiston kirjoittajapajan tapaamisiin, usein viiden liuskan mittaisina pätkinä. Sen vuoksi, jotta muiden pajaan osallistujien olisi mukava lukea ne, niihin kaikkiin muodostui alku, keskikohta ja loppu. Vuosien kuluessa kehityin varsinaiseksi mikroproosan mestariksi. Ja sain aikaiseksi täysin hajallaan olevan romaanikäsikirjoituksen.
Sen vuoksi palaan taas draaman kaareen, joka toimii kirjoittajan kompassina. Kaari on vuoristo, jonka huipulle lukija johdatetaan askel askeleelta, ennen kuin laskeudutaan takaisin tasaiselle maalle.
Perinteisesti tämä kaari jaetaan viiteen tai kuuteen dramaturgiseen vaiheeseen. Aluksi kerrotaan maailman säännöt ja esitellään henkilöt, paikat sekä vallitseva tilanne. Sitten jokin alkusysäys rikkoo arjen. Syventämisen ja nousevan toiminnan vaiheessa jännite alkaa kasvaa. Tulee lisää henkilöitä, esteitä ja konflikteja, jotka vaikeuttavat päähenkilön matkaa. Panokset kovenevat, ja lukija alkaa pelätä hahmojen puolesta. Ristiriitojen kärjistyminen johtaa huippukohtaan eli kliimaksiin, joka on tarinan jännittävin ja käänteentekevin hetki. Tämä on se piste, jossa paluuta entiseen ei enää ole. Tässä kohdassa ratkaistaan suuret kysymykset, olipa kyseessä sitten taistelu linnan herruudesta tai sisäinen kamppailu omia riivaajia vastaan.
Laskevassa toiminnassa ja loppuratkaisussa huipun jälkeen solmut alkavat aueta ja tapahtumat selvitä. Asiat asettuvat uusiin uomiinsa, ja lukija saa hengähtää. Tarina saavuttaa päätepisteensä, joka jättää hahmot ja lukijan muuttuneiksi.
Mielenkiintoista on, että vaikka luovuus saa ja sen kuuluukin rikkoa sääntöjä, tämän peruskaavan tunteminen antaa perustan, jolle omaa tarinaa voi turvallisesti rakentaa. Olemme psykologisesti niin tottuneita tähän malliin, että ilman sitä tarinaa voi olla vaikea seurata tai ymmärtää. Kaari pitää huolen siitä, että jokaisella teolla ja lauseella on merkityksensä osana suurempaa kokonaisuutta.
Joskus yhdessä tarinassa on monta draaman kaarta. Tapahtuu asioita limittäin, tai suvantovaiheen jälkeen tulee uusi alkusysäys. Juuri niin on käynyt komannessa Urossa. Olen varma, että lukija tulee kysymään muutamaan kertaan: Eikö tämä pääty lainkaan?
Kun kertailin draaman kaarta ja juonen rakentamista, törmäsin "sääntöön", jonka mukaan kliimaksin ei tulisi olla aivan tarinan keskellä, vaan lähempänä loppua. Voin varoittaa, Uro 3:ssa se on täsmälleen keskellä. Siinä vaiheessa ei enää ole paluuta, ja asiat eivät voisi mennä enää yhtään huonommin.
 |
| Kuvan lähde: Peda.net |
Kun seuraavan kerran tartut kirjaan tai luot omaa tekstiäsi, pysähdy hetkeksi tarkastelemaan sen arkkitehtuuria. Missä vaiheessa vuorta kiipeilet parhaillaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti