Millainen puu sinä olet?

Jos vertaisit itseäsi puuhun, millainen puu olisit? Mitä juuresi olisivat, mitä oksasi, kukkisitko koskaan, kantaisitko hedelmiä? Luulen enemmistön ajattelevan, että juuret ovat esi-isämme ja oksat jälkipolviamme. Kysäisin avokin mielipidettä, hänen mielestään juuret ovat isänmaa, asenteet ja arvot, oksat ovat suku ja lapset. 

Minun puuni oli pitkään juureton. Jos syntymästä lukion päättymiseen mennessä olin asunut 16 eri osoitteessa, niin ihmekö tuo? Vasta omien lapsien myötä juurruin. Niiden vuoksi en enää olisi voinut lähteä Hämeestä, vaikka muuten olisinkin. Jälkikasvuni on juureni. Puuni oksat ovat ystävyyssuhteita, toisen vankkoja ja toiset heikkoja, kuolevia tai katkenneita. Puun lehdet ovat tekoja. Niitäkin on hyviä ja vehreitä, mutta myös tummia lakastuneita. Jotkut teot jopa kukkivat ja kantavat lopulta hedelmää. 

Jos juuret on heikot, puu kaatuu, sanoi avokkini. Minun juuret ne vain vahvistuvat, kun lapseni tekevät lapsia. Kun olen tosi vanha, ja lastenlapsillanikin on jo lapsia, en enää kaadu heikkojen juurten vuoksi. Silloin lapseni, jotka ovat nekin jo vanhoja, tukevat pystyssä pysymistani. Niinkuin kuvassa alla.

Elämänpuu

Kynäjalava Retulassa 31.8.2014

Ennen vesi yhdisti, nyt se erottaa

Tutkin taas karttoja tuntitolkulla, tällä kertaa Museoviraston Rapolatutkimuksien osasta 5. Parissa vanhassa kartassa lukee Valkeakosken kohdalla Taipaleencaljo, sen vuoksi nimesin tarinassani kosken Taipaleenkallion koskeksi. Mutta millainen koski on ollut vapaana? On mahdotonta löytää vapaasta Valkeakoskesta edes vanhaa valokuvaa, koska koski on ollut kymmenkunnalla saexmaecelaeisten (sääksmäkeläisten) myllyllä, 'valjastettuna' jo vuonna 1640, eli hyvisä ajoin ennen kameran keksimistä. Enkä ole vielä löytänyt sellaista tauluakaan, jossa koski vapaana pauhaisi. 

Tässä kartta vuodelta 1640

   

Kapealtahan tuo näyttää, ja pauhukin on varmaan ollut valtava, kun vesi on tunkenut kahden puolen saarta. Koskella Uro käy tulikastetaistelunsa tuumien, että mies kerrallaan se on vihollinen kohdattava.

Muuten olen melko surutta käyttänyt paikoissa nykynimiä, kuten Apian suvanto, Rauttunselkä ja Mallasjärvi. Mallasjärven päässä asuu Onkkaalan Keiniä, ihan vain sen vuoksi, koska kartalla näkyy Pälkäneen paikkeilla Keiniänkari-niminen pikkusaari.  Kaiken varastan, minkä kehtaan.

Mielikuvitukseni Uro asuu Rapolassa. Ei ihan tismalleen siinä, missä karttoihin on merkitty kiviröykkiä nimellä Esihistoriallinen asuinpaikka. Vaan inan verran korkeammalla mäensyrjässä. Maailman kauneimmalla paikalla - minun mielestä.

Silloin rautakaudella, ja kauan sen jälkeenkin, Vanajavesi yhdisti Hämettä. Sittemmin (kun keksimme autot avuksemme) vesi alkoikin erottaa, joten Saarioispuoli jäi kauaksi Sääksmäen kirkosta. Kunnes autojen avuksi vedettiin teitä. Ja valtateitä. Ja pitihän se yksi vetää sen maailman kauneimman paikan läpi. Läpi kalmiston ja läpi tuhansien vuosien kulttuurin. 

Ajan sitä tietä päivittäin töihin ja kotiin. ...jaksa mitään Kekkosen aikaista päätöstä vastaan mieltäni osoittaa.

 

Jokaiselle tarpeen mukaan vuonna 2015

 Kuinka pitkään voi ihminen miettiä, toivottaisiko hyvää (äh-pliisu), onnellista (liian tavanomainen), menestyksekästä (noup-business-like), parempaa(niin kuin mikä?) vai parasta (mutta entä sitten seuraavat vuodet, jos nyt jo on  paras?) Uutta Vuotta? 

Todella pitkään. 

Niin arvatkaapa, kauanko menee Perinnön viimeistelyyn?

Vuonna 2015 on kulunut 1264 vuotta fiktiivisen tarinani ensimmäisestä vuodesta. Jos yksi sukupolvi olisi 35 vuotta (keksin päästäni), niin se tarkottaisi 36 sukupolvea. Vain? Niistä suunnilleen 32 sukupolvea on elänyt ilman sähköjä ja vain 4 sukupolvea sähköjen kanssa (ensimmäisen kerran Suomessa muuten Tampereella v. 1882). Ja vain kaksi sukupolvea television kanssa (joka tuli Suomeen n. 1950). 

No joo, ilmeisesti asiaa ei voi lähestyä noin, koska tälläkin hetkellä on jo 3 sukupolvea television kanssa... Josta muuten eilen katseltiin Rob Roy, ja sitä katsoessa tuli mieleeni, että maailma happani viimeistään siinä vaiheessa, kun joku meni keksimään ensimmäisen tuliaseen.

Kuten huomaatte, tällä pessimistisyyden asteella ei pysty toivottamaan kovinkaan hyvää. Sen vuoksi sanon vain, että saakoon jokainen tarpeensa mukaan myös vuonna 2015.

 Uuden vuoden lupaukseni?

Lupaan kunnioittaa suomalaisten kansanperinteitä ja esi-isiemme hengellisiä arkitapoja 

myös vuonna 2015

Sen kunniaksi rakkauslaulu kauneimmasta päästä:

Loituma