Vielä kuvia siitä, kun olin tekemässä rautaa järvimalmista syyskuussa 2017 Kierikkikeskuksessa Yli-Iissä. Siellä FM Joni Karjalainen opasti minua ja Juhaa (sekä Suomen kansaa) raudanteon saloihin. Oli ihan sairaan mielenkiintoista.
Laatikkouuni valmistettiin liuskekivestä. Tämän kaltaisia raudansulatusuunien raunioita arkeologit ovat löytäneet muutamilta paikoilta Suomesta.
Kiviuuni
”kuorrutettiin” savella, jottei kivet halkeaisi kuumetessaan. Uuni eli ahjo myös
esilämmitettiin polttamalla siinä ensin nuotiota
Rauta pelkistettiin malmista sulattamalla kuona-aine pois. Uuni saatiin tarpeeksi kuumaksi painamalla siihen ilmaa palkeilla. (Sen vuoks uunia voisi kutsua myös ahjoksi.) Hommaa kesti kokonainen päivä, noin 8 tuntia. Olisi pitänyt pelkistää pitempäänkin, mutta mukana oli YLE:n kuvaaja ja toimittaja, joilla oli kiireinen aikataulu.
Hiiltä ja malmia lisättiin pelkistyksen aikana. Uunin Oriveden musta -liuskekivikansi halkesi melko pian, ja kanneksi etsittiin sopivan litteähkö kivi metsästä . Koska kivi ei enää ollut koko uunin kokoinen, jäi sen etuosaan sopiva ”luukku”, josta uuniin lisättiin materiaalia. Kuten kuvasta näkyy, halkeili toinenkin kansikivi pelkistyksen aikana.
Voi hyvin kuvitella, kuinka mystistä ja pelottavaa raudan pelkistys on ihmisten mielestä ollut. Uunihan on kuin tulta syöksevän pedon kita. Harmi, ettei kaikki liekkien eri värisävyt tarttuneet kameraan, kuten tumma liila ja kirkkaan valkoinen.
Uuni avattiin ja pelkistynyt rauta otettiin pihdeillä ulos. Takomalla siitä saatiin vielä kuonaa pois. Takomista olisi jatkettu niin kauan, että pihteihin olisi jäänyt vain melko puhdasta rautaa. Mutta tässä kokeessa rauta oli niin murenevaista, ettei se kestänyt kovaa takomista.
Lopputulos. Rautaan jää aina hiiltä, ja vain silloin sen saa karkaistua. Hiiletön rauta olisi liian pehmeää taottavaksi. Pala on kooltaan pikkulapsen nyrkin kokoinen. Tämä kokeellinen raudan valmistus ei onnistunut kovin hyvin. Syinä mm. kiireinen aikataulu, jolloin pelkistysvaihe jäi lyhyeksi (noin 8h), kylmä syksyinen sää, jolloin uunin kuumana pitäminen oli luonnollisesti vaikeampaa sekä kansilevyn halkeaminen, jolloin uuniin muodostui suuret raot, joista lämpö (ja liekit) pääsivät karkaamaan.
Kokemuksena tämä oli kallisarvoinen. Sain paljon sellaistakin tietoa raudanvalmistuksesta, jota en ollut netistä vielä bongannut. Mutta ennen kaikkea tunnelma, tuoksut, äänet ja värit toivat varmasti lisäarvoa kirjaani.
Rautaseppa ja parantaja - Pako -kirjassani Pirk opettelee sepäksi kokeneiden opettajien avulla. Sen vuoksi tämän loistavan kokeen pienten epäonnistumisien syyt eivät vielä päässeet kirjaan. Toiseen osaan ehkä, kun Pirkin täytyy osata yksin. Hänellä ei ole oppikirjoja tai nettiä, mistä katsoa, eikä hän voi kilauttaa kaverille. Koko kirjan ideahan lähti päässäni liikkeelle siitä, kun Joni Karjalainen kertoi Rautakautta yli rajojen -seminaarissa maaliskuussa 2017, että jostain kuonakasoista on löytynyt epäonnistuneita terän katkelmia. Kuvittelin, että joku itsestään liikoja luuleva sepänretale on tehnyt liian kovaa rautaa, joka taottaessa on helähtänyt poikki... mutta siitä lisää Pirkin seuraavassa osassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti