Kaukana mielikuvituksesta

Olin huolissani. Minulla on taipuvaisuus paeta arkea mielikuvitusmaailmaani. Rahahuolet, liian kova työmäärä ja unettomat yöt työnsivät minua pois tästä elämästä toiseen paikkaan ja aikaan. Vaikka kirjoittaminen on minulle työtä, jonka voin aloittaa ja lopettaa, tarinan luominen ei ole. Elän toisessa maailmassani suurimman osan ajastani. Vain kirjanpitäjän työni vaatii niin paljon keskittymistä, etten tule karanneeksi rautakaudelle. Olin huolissani, sillä ajattelin olevani jälleen lapsena opitun defenssin uhrina. Ja tunnen pakenemisestani syyllisyyttä. Syyllisyyttä mielikuvituksestani.

Lääkäri löi faktat pöytään: hän sanoi aikoneensa suositella minulle lomaa jonnekin kauas, mutta kuultuaan valuuttavajeestani, jätti suosittelematta. Sen sijaan hän sanoi, että voin vallan yhtä hyvin lähteä lomalle mielikuvitusmaailmaani. Ihanko totta? VAU. Mutta tunsin syyllisyyttä. Siitä, että olin taitavasti saanut ronkittua oikein lääkärin luvan paeta arkeani… Ymmärrän, että terveen ja sairaan uppoutumisen väli on kuin veteen piirretty viiva, vain yksi askel yli näkymättömän aidan. Tai ehkä niiden välillä on puomi, joka houkuttelee kävelemään päällänsä. Keikkumaan uhkarohkeasti puolelta toiselle.

Halusin näyttää itselleni, kummalla puolella seison. Siivosin pöydän, vein joulukynttelikön varastoon, tein ruuan ja aloitin käsityön. En kirjoittanut sanaakaan mielikuviteltua tekstiä. Ja kas vain! Tunsin syyllisyyttä. Entä, jos sormeni lakkaavat laulamasta, jos pidän pakotetun tauon? Hylkäävätkö mielikuvitusystäväni minut, jos hylkään heidät yhdeksi illaksi?

Perintö julkaistaan tällä viikolla (tai ensi-). Mikä onkaan päällimmäinen tunteeni? Onniko? Ei, vaan syyllisyys.

??

Elämä on ollut viime vuosina niin rankkaa, että tunnen syyllisyyttä siitä, että mahdollisesti voisin olla onnellinen. Aivan kuin olisin yrittänyt lennättää leijaa vuosia ilman tuulta ja nyt kun tuulee, pelkään että leija karkaa, naru katkeaa, enkä saa leijaa enää takaisin ja se on kallisarvoinen leija ja menetän sen loppuiäkseni ja olen aivan paniikissa… enkä uskalla antaa leijalle metriäkään narua. Onnelleni.

Tunnen syyllisyyttä, kun olen laiminlyönyt siivoamista, pyykkäämistä sekä perheen ja ystävien kanssa seurustelua. Tunnen syyllisyyttä, kun en selvinnyt ylikuormituksesta leipätyössäni. Tunnen syyllisyyttä siitä, että vaivasin niin monia ihania ihmisiä Helatorstaina. Tunnen syyllisyyttä, kun en ehdi jäädä kotiin potemaan syyllisyyttäni (sairaslomalle). Älkääkä kukaan suotta sanoko: "Hei, ei sun tarvii ... daa?" Ihan sama kuin sanoisitte leprapotilaalle, että parane perkele.

Koska elän samassa maailmassa hahmojeni kanssa, tunnen heidät paremmin kuin hyvin. Voin nähdä heidän ilmeensä heidän puhuessaan, voin kuulla pienimmätkin nyanssit heidän äänessään ja nähdä heidän tekevän samat tutut eleensä joka kerta heidät kohdatessani. Kun viikonloppuna luin Perinnön, oivalsin Uron jatkuvan syyllisyyden tunteen olevan kovin tuttua. Enpä vain kirjoittaessani sitä ymmärtänyt. Poika-parka.

Tämä blogiteksti on todellisempi kuin koskaan.